sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Syntymä ihme

Piia :D

Illalla kymmenen maissa alkoi supistella, säännöllisesti, muttei kovin kipeästi ;). Päivän shoppailu ja illan sauna teki tehtävänsä. Jama nukkui nojatuolissa ja minä kellotin supistuksia keittiössä.

Pari tuntia kellotettuani päätin mennä kertoman Jamalle, että synnytys on tainut lähteä käyntiin.Olin n. metrin päässä Jamasta,kun lapsivedet valahti anopin olkkarin lattialle ja sen sijaan,että olisin sanonut, että supistelee, mutta ei oo mitää hätää, sanoin se on menoa nyt ;D.

Siivottuamme lattian ja laitettuamme vaatteet päälle lähdimme ajaa kohti sairaala ja autossa yritimme miettiä lapselle nimeä, tytölle oli nimi valmiina, mutta pojalle emme keksineet sitten mitään.

Sairaalassa kätilö otti meidät vastaan, täytti jonkun lomakkeen ja teki sisätutkimuksen, hetki käyrällä ja sitten sain peräruisken (ei se ollut niin kauhea, mutta ei mitenkään kovin mukavaakan).

Vihdoin pääsimme synnytyssalin supistukset kovenivat ja pyysin jotain kipuun, mutta ei kuulemma voinut antaa, kun olin vain sormelle auki kun tulimme sairaalaan, mutta sitten kätilö kuiteskin suostui katto mikä on tilanne ja "Ohho sinähän olet jo 4 senttiä auki, ei ihme että sua sattuu"

Jama lähti käymään vessassa ja sillä aika vauvalle laitettiin piuha päähän ja minä sain kohdunkaula puudutteen. Olo helpottui ja Jamakin tuli takaisin ( sillä reppanalla meni maha sekaisin ja se rampas siellä vessassa useamman kerran synnytyksen aikana). Mutta nyt tosian hän tuli takaisin, täysin tietämättömänä, mitä juuri tehtiin. Istahti siihen viereeni ja hermostuksissaan rummutteli piuhoja. Hetken aika katsottuani häntä, tajusin mitä hän tekee sanoin: "kultaseni tiedätkö mitä sä rummutat? Tuo piuha on kiinni vauvan päässä ja se mittaa vauvan sydänäänet!!!" Oli muuten hienot sydänäänikäyrät siinä kohti!

Tunti puudutteen laitosta supistukset taas voimistuivat ja pyysin voisinko saada jotain lisää, mutta mulle sanottiin, että kyllä puudutteen pitäis vielä vaikuttaa tunnin verran. Mutta kun mua sattuu, valitin minä. Kun kätilö suostui taas kurkaa jalkavälin hälle tuli kiire, hän amppaisi huoneesta tai oikeastaan siinä oven raosta huusi:" Voisko joku tulla apuun vauvan pää näkyy jo!!!"

Sukista kii, leuka rintaan ja ponnistus ja huuto perän. Pari kerta "ponnistettuani" kätilö kysyi miksi mä huudan. Hölmöstynenä katsoin kätilön, no eikös niin pidä tehdä saadaksen voimaa siihen ponnistamisen? " Ei, päinvastoin huudat kaiken voiman pihalle. Vedä ilma sisään ja pidätä hengitykses ja ponnista niin pitkään kun pystyt...", neuvoi kätilö.

No johan alkoi tapahtumaan. 15 min ponnistusvaihen alkamisesta kätilö kysyi kumpi tuli(tätä hän sai kysyä monta kerta, sillä pääni oli ilokaasusta sekaisin).

Nähtyäni vauvan hämmästykseni oli suuri, kun ei se ollut yhtään ryppynen eikä verinen, niin ja tyttöhän sieltä tuli vaikka kaikki povasivat poikaa!!!

Koko raskauden aikana suurin pelkoni oli välilihan leikkaus, mutta sitä en edes huomannut...Ompelu pikkasen tuntui ja kätilö ois laittanut lisää puudutetta, mutta mä sanoin ettei tartee yhtään enempää pistää...

Synnytys oli ohi, eikä se niin kamala ollut, kuin mitä odotin tai ois voinut olettaa kommentteista, joita olen saanut ennen synnytystä, että "sitten tiedän mitä kipu on" jne...

Synnytyksen kestoksi laitettiin 6t, katsotinkohan se alkaneksi siitä, kun päästiin synnytys huoneesen vai mistä? Ajan taju synnytyksen aikana kyllä hämärtyy täysiin. Tosta kertomuksesta vois kuvitella että kaikki tapahtu parissa tunnissa, mutta kello näytti ihan muuta...

ja tämä tarina on tosi ja tapahtui armonvuonna 1987, 20 kesäkuuta :D Silloin meistä tuli: Äiti ja Isi.:D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti